Miten lohduttaa äitiä, joka on menettänyt lapsensa jota hän on kantanut kohdussaan yhdeksän kuukautta, imettänyt häntä rinnoillaan ja rakastanut häntä koko sydämestään?
Miten lohduttaa nuorta morsianta, joka oli löytänyt suuren rakkauden ja suunnitteli häitä ja yhteistä tulevaisuutta? Hääpaikkakin oli varattu.
Miten lohduttaa nuorukaista, joka on menettänyt ainoan veljensä, jonka kanssa hän on leikkinyt lapsuuden, kasvanut, kinastellut, sopinut ja rakastanut häntä.
Miten lohduttaa mummoa, jolle lapsenlapset oli kaikki kaikessa?
Mistä löytyy voimia jatkaa tästä eteenpäin?
.
.
5 kommenttia:
Voimia teille! Lohdutuksen sanoja ei paljon ole, jotenkin on vaan jaksettava eteenpäin. Kolme ja puoli vuotta sitten pelkäsin menettäväni tyttäreni leukemian takia ja kävin kaikki tunteet läpi. Tytär on parantunut, vaan se tuska ei unohdu koskaan, eikä pelko siitä mitä tulee tapahtumaan jatkossa poistu koskaan. Pohdiskelin silloin, kumpi on pahempaa, menettää lapsi kerralla vai katsoa vierestä kärsimystä, en saanut selvää. Suurin lohtu oli kuitenkin se, että joku kuunteli ja oli läsnä. Se suuri yksinäisyys oli kaikista pahinta. Toivottavasti jaksette tukea toinen toistanne ja päästä kaikesta huolimatta elämässä eteenpäin. Jokainen vaikea päiväkin päättyy iltaan. Ja nepitkät unettomat aamuyön tunnitkin vaihtuvat aamuksi. Voimia teille kaikille. Arja Tervonen
Lohdutus syntyy läheisyyden voimasta, tuska ei katoa päivässä, ei yksin vaan puhumalla, kaipaamalla ja rakastamalla sitä mistä on voinut iloita ja rakastaa. Tiedän kokemuksesta aamuyön tuskan repivän otteen ja sen mikä vie elämänhalun, mutta uuden aamun myötä löytyy vaikean jälkeen pienen pieni alku uuteen, ja vaikka arpi on kipeä on uusi alku vain edessämme. Halauksen voimaa Arjalta
Kiitokset teille kauneista ja koskettavista sanoistanne.
Otan osa suruunne.<33
Valitettavasti en ymmärtänät asiaa aikaisemmin. Suru on elettävä, käytävä puhumalla ajatukset läpi. Suurin apu on puhuminen ja läsnäoleminen läheiselle...Tämä vie vuosia, mutta suru myös lähentää surevia.
Voimia teille kaikille!!
En ole tiennyt teitä koskettaneesta suru-uutisesta. Tästä eteen päin olette ajatuksissani. Minähän menetin poikani pian kaksi vuotta sitten ja edelleen tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta äsken. Elämä jatkuu meillä jälkeen jääneillä, kun sitä jaksaa jatkaa - välillä se on hyvin vaikeaa, edelleen. Surun yrittää hukuttaa toimintaan, mutta se vie voimia ja jälleen joutuu astumaan monta askelta taakse päin ja yrittämään uudestaan. En osaa antaa ohjeita tai neuvoja, miten jaksaa, vaikka olen itse saman kokenut. Jokainen tekee sen tavallaan ja jokaisen tapa on oikea, jos sen omaksi tuntee - mutta voin aidosti myötä elää teidän kanssanne ja tietää, miltä teistä ehkä tuntuu. Sirpa Savin
Lähetä kommentti